En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta tuntuu, että Afrikan seikkailu ansaitsee myös arvoisensa päätöksen. Eli yritän parhaani summata loppuajan tapahtumia ja kotiutumisen fiiliksiä yhteen.

Loppuaikana sain mahdollisuuden kokea Afrikkaa todella monipuolisella tavalla. Vierailimme Bulawayossa, eli Zimbabwen toiseksi suurimmassa kaupungissa villieläinten orpokodissa. Orpokotia pyörittää perhe, jolle leijonanpentu on yhtä tavallinen lemmikkieläin kuin koiranpentukin. Bulawayosta matka jatkui kohti Victoria putouksia. Vaikka olen jo kerran aikaisemmin käynyt paikan päällä, tekivät putoukset nyt huomattavasti suuremman vaikutuksen kuin ollessani yhdeksänvuotias.

Itsenäisyyspäivään otettiin varaslähtö Lusakan suurlähettilään kotona. Ilta mielenkiintoisten ihmisten, karjalanpiirakoiden ja afrikkalaiskuoron esittämien suomalaisten kansanlaulujen kanssa tarjosi upean päätöksen roadtripille.

Päästyämme takaisin Harareen suoritin nopean pakkausoperaation, hyvästelin kaikki tärkeäksi tulleet uudet tuttavuudet ja suuntasin lentokentälle. Lähes kaikki lennot olivat myöhässä ja matkalaukkuni lopetti matkansa Amsterdamiin. Nyt ollaan kuitenkin kotona, Suomen kylmyydessä ja lumessa. Kaukokaipuu maailmalle nousi taas monta asteikkoa. Ikävä upeaa Afrikkaa ja suloisia mustia orpolapsia kohtaan jää varmasti pysyväksi tunteeksi. Tätä tunnetta lievittääkseni taidan alkaa suunnittelemaan ensi syksyn opiskeluvaihtoa ja työhakemusta itä-Helsingin ala-asteelle.

Jouluisin terveisin,

Mirkka

Kun äiti innostuu jopa soittamaan Suomesta asti ja vaatimaan elonmerkkejä taitaa olla uuden blogipäivityksen aika. Kiirettä on pitänyt erityisesti tämänpäiväisten uuden keittiön avajaisten suunnittelussa. Keittiö ja ruokasali vihittiin siis tänään käyttöön Lusakan suurlähettilään johdolla ja lasten laulu- ja musiikkiesitysten siivittämänä. Nyt lapsilla on vihdoin ikioma kouluruokala. Uuteen ruokalaan aiotaan palkata myös uusi keittiötiimin johtaja. Hakemuksia on tullut hyvää tahtia ja pian aloitamme haastattelemaan ehdokkaita.

Viime lauantaina pääsin jatkamaan hyvin alkanutta tuttavuutta villieläinten kanssa kun veimme ryhmän lapsia safarille. Mieleen jäi erityisesti puhvelilaumassa liikkuva norsu, joka luulee itsekin olevansa puhveli. Reissu oli todella onnistunut, lukuun ottamatta paluumatkalla hieman pahoinvoivaa tyttöä, jonka vuoksi jouduimme pysähtelemään joka kymmenes minuutti. Tyttö kuitenkin piristyi tavattuaan Oilin ja Sepon Mikko-koiran ja ilmoittikin Mikon olleen päivän paras eläin, huolimatta norsuista ja leijonista.

Viikonlopun aikana toteutimme myös kunnioitusta herättäneen vuorikiipeilyn vuorelle, josta näkyi koko Dziwarasekwa. Takaisin tullessa hieman harhailimme ja pääsimme kuviin läheisen kylän asukkaiden kanssa, valkoiset tytöt kun olivat alueella melkoinen nähtävyys. Tämän lähemmäksi prinsessaoloa pääsen tuskin koskaan.

Suomesta on tullut sellaisia terveisiä, ettei kotiin kannata kauheasti ikävöidä. Kylmyys ja lumi tuntuvat tällä hetkellä aivan epätodellisilta asioilta. Äidille ja iskälle terveiset, että lentokentälle saa tuoda paljon lämpimiä vaatteita, jotta laskeutuminen Suomeen olisi mahdollisimman pehmeä. Nämä ovat kuitenkin vasta ensi viikon asioita. Sitä ennen on edessä vielä Lusakan matka, yöpyminen suojakodilla ja tutustuminen zimbabwelaiseen kirkkoon.

Jotain opiskelujenkin kannalta hyödyllistä on saatu aikaan. Etelä-Suomen Sanomien levikkialueen ihmisten kannattaa vahdata lehteä tammikuun alussa, sillä ”Naisemme maailmalla” –palstalla julkaistaan haastattelu Zimbabwen Aids-orvot ry:n toisesta perustajajäsenestä.

Hupenevia päiviä harmitellen,

Mirkka

Aikani vapaaehtoisena on edennyt jo yli puolenvälin ja vielä olisi mielessä kaikenlaista nähtävää ja koettavaa Hararessa. Marraskuun lopulla odottaa nimittäin roadtrip Bulawayo-kaupungin kautta Lusakaan itsenäisyyspäivän viettoon ja sieltä Kariba-järven kautta takaisin Harareen, missä aikaa riittää enää vain pakkailuille.

Onneksi kulunutkaan viikko ei ole pettänyt tapahtumarikkaudessaan. Zimbabwessa on nimittäin ihan normaalia hakea liha kaupan sijaan suoraan farmilta tai tarkemmin sanottuna suoraan laitumelta. Lauran ja Marin kannattaa jättää pari seuraavaa lausetta lukematta, jos ei halua tietää kuinka lehmän jalat sätkivät pitkään vielä päänleikkaamiseen jälkeenkin. Eli teurastuksen saa hoitaa myös itse, jos kanttia riittää. Kaksi suomalaistyttöä jäätyi täysin jättimäisen veitsen edessä, mutta paikallinen ystävämme hoiti pelottomasti lehmän ruokapöytään. Samalla reissulla haimme mukaan vielä juustoa ja jäätelöä, joita odotimme yli kaksi tuntia. Zimbabwelaisen palvelun hitaus jaksoi taas hämmästyttää, sillä täällä ihmisillä ei tunnu koskaan olevan mihinkään kiire. Suomalaisilta kysytäänkin usein mistä täsmällisyytemme ja kiirehtimisemme johtuu. Olen tosin alkanut omaksua täällä selvästi kiireettömämpää elämäntyyliä. Jääkin nähtäväksi kuinka suuresti ihmiset turhautuvat Suomessa siihen, kun olen aina myöhässä ja silloin kun olen paikalla haluan puhua vain orvoista.

Englannintunneilla laitoin lapset kirjoittamaan aineen aiheesta ”my biggest dream”. Ilmeisesti selityksissä ei todellakaan voi olla turhan tarkka, sillä juuri kukaan ei kirjoittanut unelmistaan, vaan sitä vastoin unistaan tai pikemminkin painajaisistaan. Ehkä täällä unelmoimista pidetään tarpeettomana ja siksi käsite on monelle niin tuntematon. Onneksi muutama oli silti saanut langanpäästä kiinni. Hauskin unelma liittyi valaidenpyyntiin Suomessa.

Vierailuja paikallisten kotiin on tehty viime päivinä lähinnä ikävissä merkeissä. Kävimme eilen aidsiin sairastuneen naisen luona viemässä hänelle lääkkeitä ja neuvoimme, ettei niitä saisi ottaa tyhjään mahaan. Hän ihmetteli että koska sitten voisi ne syödä kun maha on aina tyhjä. Toinen ikävä vierailu liittyi erään tytön lähettämiseen suojakodilta isovanhempiensa luo, sillä hän oli ollut luvatta pois liian kauan, eikä ollut osallistunut tarpeeksi askareisiin. Kyynelsilmäisen tytön jättäminen köyhien ja vanhojen isovanhempien huomaan ei ollut homma helpoimmasta päästä. Toivottavasti tyttö saisi tästä lisää sisua opiskeluihinsa ja kävisi kaikesta huolimatta toimintakeskuksella tapaamassa ystäviään.

Iltapäiväksi sain järjestettyä haastattelureissun metsänpeikon luo. Saa nähdä, saako miehen puhetulvasta minkäänlaista lehtijuttua aikaisiksi, mutta perehdytys zimbabwelaiseen metsäkulttuuriin ja eläimistöön oli ainakin todella kattava. Saimme myös maistiaiset tuoreesta hunajasta. Kotiin lähtiessämme heitimme miehen vielä meditoimaan ja kuuntelimme matkalla hänen lempilauluaan, Michael Jacksonin Earth Songia. Allaolevaan mietelauseeseen ja karismaattiseen hymyyn on hyvä päättää tämä blogiteksti.

Blogin nimi on lähellä muuttua ”raportointia Afrikasta”, yrittäessäni muistella mitä minäkin päivänä on tapahtunut. Voisin kirjoittaa edelleen jatkuvista sähkökatkoista, seitsemän tunnin budjettikokouksista tai torakoista zimbabwelaisen kuntosalin lattialla, mutta jätetään ne tuonnemmaksi. Tällä hetkellä päällimmäisenä on riittämättömyyden tunne. Lähdin Afrikkaan sellaisella asenteella, että kaikesta mitä tulen täällä tekemään on hyötyä muille. Jopa kaikki vähäkin on jo hyvin. Viettäessäni täällä jo kaksi viikkoa tuntuu taas, että mikään ei ole tarpeeksi. Koskaan ei voi auttaa ketään lasta liikaa, koskaan ei voi tehdä tarpeeksi yhdistyksen hyväksi. Siksi olikin erittäin hyvä kuulla, että yhdistyksen johto arvostaa jokaista, joka yleisesti vain viettää aikaa lasten kanssa. Erityishuomio lapsille on se paras ja helpoin tapa auttaa.

Sähkökatkoista on tullut osa arkeani täällä. ”No zesa”, eli ei sähköä on yksi tutuimmista lauseista. Alkutotuttelujen jälkeen olen itse asiassa alkanut pitää sähkökatkoista. Siitä, että saa hyvällä omallatunnolla jättää toimistohommat, blogin ja facebookin päivitykset tekemättä. Ruokakin maistuu yllättäen paremmalta kynttilänvalossa ja sähköjen palatessa tunnelma latistuu hetkessä.

Toimittajantekeleet eivät ole tällä hetkellä kovinkaan suurta huutoa Hararessa. Presidentin vaalit lähestyvät, joten kaikenlaista valvontaa on tehostettu entisestään. Yksi vapaaehtoisista joutui poliisien huomaan räpsittyään kuvia liian huolettomasti, onneksi kaikesta selvittiin ja poliisit pyysivät lopulta yhdistystä jopa laajentamaan toimintaansa. Tämän jälkeen tosin sovimme, että esittelen jatkossa itseni englannin opettajaksi viestinnän opiskelijan sijaan

Englannin tunnit eivät ole vielä afrikkalaiseen tapaan ottaneet täysin tuulta allensa. Viime tunnilla mukana oli vain kaksi kymmenvuotiasta tyttöä, joiden kanssa luimme pitkiä tekstejä ja kirjoittelimme muistiin sanoja, joiden merkitys oli epäselvä. Sanojen joukossa olivat mm. famous, enormous ja yllättäen myös juice, täällä kun on totuttu juomaan vain mazoeta. Osa-aikaisena opiskelijana oli myös ojissa ryömivä viisivuotias Malvern-poika, jonka kanssa opettelimme sanomaan eläimiä shonan sijaan englanniksi. Ensiviikon tunneilla tenavia saattaisi olla jopa huimat 24, jos tiedotus vihdoin pelaa.

Tänään järjestimme suojakodissa ”shiny shelter” –päivän. Jaoimme lapset kura, muta, roska, pöly ja lika –ryhmiin ja puunasimme suojakodin lattiasta kattoon Shakiran waka wakan tahdissa. Itsehän olen siivousalalla jo sen verran kokenut, että toimin täysin supervisor asemassa, mutta lapsilla riitti intoa ja puhdasta tuli. Palkinnoksi uurastuksesta ostimme lapsille kakun alueen yrittäjiltä.

Illan päätimme katsomalla Leonardo Di Caprion tähdittämän Veritimantin, joka sai aivan uusia ulottuvuuksia täältä käsin katsottuna. TIA eli this is Africa. TIZ eli this is Zimbabwe sanotaan kun mikään ei toimi. Sopii niin sähkökatkoihin kuin muuhunkin.

Terveiset lumiseen (?) Suomeen ja hyvää aikaista isänpäivää!

Mirkka

Niin se taas alkaa uusi viikko Hararessakin. Päivät eivät täällä juuri toisistaan eroa, sillä myös viikonloput ovat tehokasta työaikaa. Eilisessä aamupalaverissa tosin sovimme, että vapaaehtoiset ansaitsevat yhden päivän viikossa vapaata. Töitä saa toki silloinkin tehdä, mutta lusmuilusta ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Vaikka olo ei olekaan millään lailla ylityöllistetty, otan mielelläni vastaan vapaapäiviä.

Viime torstaina seurasin vuorostaan yhdistyksen vanhemmista lapsista vastaavan Levitan työpäivää. Kävimme hakemassa lasten todistuksia kouluilta ja Levita kertoi, kuinka ongelmallista on, kun joskus kouluissa yritetään piilottaa huonosti menestyneiden lasten koulutodistuksia. Haastattelin myös 11-vuotiasta Gift-poikaa uteliaita kummeja varten. Iloinen Gift pärjää valitettavasti huonosti koulussa, ja toiveammatti lentäjä on melko epärealistinen tulevaisuuden näkymä. Linda-äiti opasti vähäisestä koulutuksestaan huolimatta erinomaisesti Giftiä englannin kielessä. Yritämmekin rohkaista Lindaa puhumaan enemmän englantia pojilleen.

Eilen kävimme paikallisella fleemarketilla katsastamassa vaate- ja tavaratarjontaa. Mekothan sieltä olisi mielellään mukaan kaapattu, mutta valitettavasti meille suuntautuivat murungujen eli valkonaamojen hinnat. 20 dollaria hennes laatuisista mekoista oli aivan liikaa. Ensi kerralla lähetämme ystävämme Assanin mekko-ostoksille puolestamme. Pari leffaa tarttui kuitenkin mukaan. Päivään mahtui myös vierailu entisen ohjelmaan kuuluneen tytön Gracen ja tämän tyttären Kaarinan luona. Söpö tyttö on saanut nimensä yhdistyksen perustajajäsenen Oili Kaarinan mukaan. Yritimme opettaa Kaarinalle suomea, mutta aivan vielä ei tyttö saanut kielestä kiinni. Eiköhän hänestä silti tule parhaiten suomea puhuva Zimbabwelainen.

Illalla vapaaehtoistyöntekijät vaihtoivat vapaalle pubi-illallisella, minkä jälkeen tapasimme paikallista nuorisoa. Minna oli aikaisemmin tutustunut Hararesta kotoisin olevaan Mandyyn ja tämän ”serkkuun” Joeen. Kanadassa bisnestä opiskellut Mandy suunnittelee avaavansa Harareen yöllä auki olevia grillikioskeja, sellaisia kun ei täällä vielä ole. Verkostointi hyödytti myös yhdistystä, sillä Mandyn isän pesuainefirma teki lahjoituksen Zimbabwen aids orvoille.

Paljon on vietetty aikaa toimintakeskuksessa purkamassa lahjoituksia ja leikittämässä lapsia. On todella hieno tunne, kun vihdoin jo erottaa lapset toisistaan ja muistaa useampien nimiä. Suosikkeihin kuuluu ehdottomasti suloinen Kuda-poika, joka on serkkuni Hannan kummipoika. Näiden kuvien myötä lähetämme Kudan kanssa Hannalle terveisiä Suomeen. Kuda voi oikein hyvin ja hymyilee aina.

Tänään tapasin ehdottomasti Afrikka-aikani mielenkiintoisimman henkilön, metsänpeikoksi kutsutun herra Mhakayakoran, joka huolehtii yhdistyksen metsäprojektista. Boheemilla hepulla riitti juttua ja naurua ja mulberrypuun hedelmiä tarjottavaksi. Jos vain mahdollista, teen lehtijutun Mhakayakorasta ja hänen luonnon aatteistaan. Kamera valitsi erittäin huonon hetken kapinoimiselle, sillä Mhakayakora ympäristöineen oli melkoinen nähtävyys. Onneksi voin kuulemma tulla takaisin koska vain, sillä hän on aina metsässä.

Toinen erinomainen jutunaihe aihe löytyi Mhakayakoran naapurista, pienessä peltihökkelissä veljien ja hyvin sairaan isän kanssa asuvasta pojasta, joka on kaikesta huolimatta luokkansa priimus. Sain lukea Tendain englannin aineita ja hän kertoi tulevaisuuden lääkäri haaveistaan. Alakuloinen poika piristyi hieman kun ehdotin tekeväni hänestäkin lehtijutun. Kaikenlaisia projekteja olisi siis vireillä.

Nyt siirrymme katsomaan eat pray lovea ja samalla valmistaudun henkisesti huomis aamuisen englannintuntiin. Erityiskiitokset iskälle loistavasta kommentoinnista edelliseen blogiin ja teknisten taitojen osoituksesta. Samoin myös Ritva-tädille, joka innostui blogin myötä opettelemaan internetin käyttöä.

Mirkka

Koska niin monta iltaa olen tapellut netin kanssa tulee tämä kirjoitus olemaan sekamelska yhtälö kaikista lähettämättömistä päivityksistä. Joudun yhtä mittaa muistuttelemaan itselleni olleeni täällä vasta vajaan viikon. Kamera on niin täynnä kuvia, etten edes muista milloin olen ne kaikki ottanut. Jonkinlainen kuvauskriisi on tosin vaivannut, sillä kuvagalleria koostuu lähinnä söpöistä orpolapsista, mikä on kuitenkin vain murto-osa tästä kaikesta. Joskus on vain vaikeaa tehdä päätelmiä sopivista kuvauskohteista.

Lentosotkujen vuoksi äidistä päästiin eroon vasta maanantaina, joten sunnuntai ilta kului läksiäisten merkeissä. Myös toisen vapaaehtoistyöntekijän Minnan ystävä Tiina oli lähdössä pois, joten lapset olevat järjestäneet heidän kunniakseen hienoja esityksiä. Saimme kuulla esimerkiksi itse sävelletyn balladin, nauttia tanssiesityksistä ja eläytyä draamaan. Draaman aiheena oli tilanne, jossa isä on juonut perheen rahat ja yrittääkin siksi naittaa nuorta tytärtään rikkaalle miehelle, jolla on jo ennestään kolme vaimoa. Lapsista ja nuorista paljastui kyllä aivan mielettömiä lahjakkuuksia.

Eilispäivän vietin yhdistyksen työntekijän, nuoremmista lapsista vastaavan Petronellan kanssa tutustuen hänen työtehtäviinsä kiertelemällä ympäri Dzivaresekwaa. Harvoin muistan aiheuttaneeni moista kaaosta lasten juostessa halaamaan ja huutaen "high five!". Valkoinen tyttö mustien joukossa kiinnitti kovasti huomiota myös aikuisten joukossa. Reaktiot olivat tosin pelkästään positiivisia ja koin itseni tervetulleeksi. Vierailimme myös koululla ja kodissa, jossa kuusi perheenjäsentä nukkui yhdessä pikkuruisessa huoneessa reikäisen katon alla. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun kuvaaminen ei tunnu kovinkaan sopivalta, mutta samalla myös tilanteita, joissa ympäristö on aidoimmillaan. Tutustuin myös kouluruokailuun syöden lasten kanssa sadzaa eli maissipuuroa. Puuro valmistetaan savuisessa keittiössä, jossa en juuri viittä minuuttia kauempaa kestänyt ilman vuotavia silmiä. Kaikki kunnioitus ihanille keittäjille, jotka ovat tehneet työtään ties kuinka kauan.

Iltapäivällä ehdin vielä ihmetellä asioita yhdistyksen viikkokokouksessa, jossa tunsin tippuvani täydellisesti kelkasta. Muut vapaaehtoistyöntekijät lohduttivat asioiden selviävän pikkuhiljaa ja olleensa alkuun itsekin aivan hukassa. Kulunut päivä sai kuitenkin käsittämään sen, millaista projektia täällä pyöritetään ja kuinka paljon se todella vaatii. Siksi olo olikin loppuillan henkisesti melko uupunut.

Toimistotyöt tälle päivälle tulivat oikein hyvään saumaan. Saimme Minnan kanssa valmiiksi yhdistyksen power point -esittelymateriaalin ja ehdin myös hieman suunnitella infomateriaalia yläasteille ja lukioille taksvärkkipäiviä varten. Lisäksi ehdin myös nauttia auringosta ennen ukkossään alkua.

Sähköttömästä Zimbabwesta kaikkia ikävöiden,

Mirkka

Ensimmäinen melko katkonaisesti nukuttu yö Zimbabwessa takana. Saavuimme eilen äidin kanssa aamupäivästä Hararen lentokentälle, jossa meidät vastaanottivat yhdistyksen toinen perustajajäsen Oili sekä yhdistyksen jokapaikanhöylä Assan. Matkalla rakennukseen, joka toimii kotinani seuraavan viiden viikon ajan yritin parhaani saada englannin kieltä taas vireeseen juttelemalla Assanin kanssa säästä. Saapuessamme kotiin meidät vastaanottivat koirat Mikko ja Esko, jotka pääsivät heti sijaistamaan omaa Suomeen jäänyttä Veeti-koiraani.

Kaksi kulunutta päivää ovat olleet täynnä uusia ihmisiä, uusia paikkoja, hymyjä ja aurinkoa. Olo on samanlainen kun yliopistoa aloittaessa, infosade tuntuu tukkivan aivot ja pää on täysin pyörällä. Paljon olisi kysyttävää, muttei oikeastaan tiedä mitä kysyä. Kaikki ovat kuitenkin ihan mahdottoman ystävällisiä, joten olo on erittäin hyvä ja uskon viihtyväni seuraavat viisi viikkoa loistavasti.

Poikkesimme heti aamusta paikalliseen super markettiin, jossa yllättäen oli jopa parempi valikoima kuin Nastolan Iso-Eerikissä. Tämän jälkeen matka jatkui Dzivarasekwaan eli yhteen Hararen kaupunginosaan, jossa sijaitsee toimintakeskuksen tontti sekä suojakoti. Oili ja Seppo olivat järjestäneet tapaamisen kummityttömme Progressin kanssa. Progress on koulussa kauemmassa sisäoppilaitoksessa, joten en pääse tapaamaan häntä päivittäin. Progress ilahtui kovasti syntymäpäivälahjastaan ja pääsi toimimaan apuopettajana, kun pidin nuoremmille lapsille improvisoituja englantivartteja. Jatkossa tarkoituksena olisi pitää jopa ihan englannintunteja, toivottavasti hieman paremmin valmisteltuna. Lapset kuitenkin jaksoivat hymyillä rohkaisevasti ja kuunnella kaikkea opettamaani.

Äidin täälläolon vuoksi ensikosketus eri kulttuuriin ja yhdistyksen toimintaan on ollut melko mutkatonta. Olen oikeastaan tuntenut itseni enemmän turistiksi kuin työntekijäksi. Huomenna kuitenkin hyvästelen äidin ja siitä se kaikki sitten todella alkaisi. Päiväohjelma tulee olemaan melko kiireinen, mutta varmasti myös antoisa ja ihana. Siitä pitävät huolen yläpuolella näkyvät lapset, joiden kaltaisia hymynaamoja on tämä paikka täynnä.

Mirkka

Terveisiä Hermanuksesta!

Päätettiin hieman vaihtaa maisemaa yhdeksi päiväksi Hermanus -nimiseen kaupunkiin. Hermanus on etelärannikon kaupunkeja ja erityisen tunnettu valaista. Valaskausi alkaa jo olla lopuillaan, mutta onnistuttiin eilen bongaamaan jonkin verran mustaa pyrstöä ja veden pärskettä. Kuvissa näkyisi lähinnä paljon merta ja tarkasti katsoessa pieni musta piste, joten jätetään valaiden kuvat julkaisematta ja keskitytään muihin eläimiin.

Neljään päivään on mahtunut paljon hienoja elämyksiä. Kaikista mieleenjäävin oli ehdottomasti toissapäiväinen safari. Kuvien lataaminen kestää aivan tuhottoman kauan, mutta reilun kolmen tunnin aikana nähtiin ainakin seuraavia eläimiä:

Sarvikuonojen salametsästyksestä on muodostunut suuri ongelma. Jo tämän vuoden aikana Etelä-Afrikassa on metsästetty noin 200 sarvikuonoa. Salametsästäjät tavoittelevat sarvikuonon sarvea, josta saattaa saada jopa 24 000 dollaria kilolta ja sarvi itsessään painaa jo useamman kilon.

Tämä leijona oli vasta vuoden ikäinen ja melko leikkisä, muttei selvästikään enää täysin käsitä omia voimiaan. Leijonille muuten syötetään lähinnä kanaa, sillä punainen liha tekee ne liian aggressiivisiksi.

Tämän kuvan omistan ehdottomasti Emmille, suurimmalle kirahvi-fanille ikinä. Kirahvin potkun pitäisi olla yli 20 kertaa voimakkampi kuin hevosen, voisiko sitä moisesta honkkelista uskoa?

Harmittaa kovasti, etten saanut tähän laitettua kuvaa norsusta. Reissu on kuitenkin vasta aluillaan, joten tuttavuus villieläinten kanssa ei varmastikaan ole vielä ohi.

Tänään suunnataan viinitilan kautta takaisin Kapkaupunkiin ja jo huomenna äidin kanssa Zimbabween. Siitä se sitten alkaisi :)

Aurinkoisin terveisin,

Mirkka

Lähtötunnelmissa

Tämän blogin tarkoituksena on pitää kaverit ja perhe ajan tasalla reilun kuukauden mittaisesta seikkailustani Afrikassa. Lisäksi opintopisteiden toivossa yritän tämän avulla parhaani esittää tekeväni reissun aikana myös jotain viestintään liittyvää ja että lähtö opiskelujen tässä vaiheessa oli ihan oikeasti järkevää ja perusteltua. Erityisesti tämä on kuitenkin dokumentti itselle mahdollisesti jännittävimmästä puolestatoista kuukaudesta ikinä.

Kerron muutamia perustietoja siltä varalta, että tänne eksyy joku, ketä ei ole siihen pakotettu. Viihdyn siis joulukuun alkuun asti Zimbabwen Hararessa vapaaehtoistyössä Zimbabwen aids orvot ry:n kautta. Jokainen voi katsoa lisää osoitteesta http://www.zim-orvot.org/ mutta noin periaatteessa kyseessä on siis suomalainen poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton hyväntekeväisyysyhdistys, joka auttaa tällä hetkellä noin neljääsataa orpoa tai puoliorpoa koulutiellä. Perustajajäsenet Oili ja Seppo ovat pitkäaikaisia perhetuttuja, joten olen kuullut kertomuksia yhdistyksen toiminnasta pienestä asti ja jopa vieraillut paikan päällä 12 vuotta sitten. Perheelläni on myös yhdistyksen kautta kummityttö, jonka tapaamista odotan jo kovasti. Tarkoituksena olisi myös hankkia oma kummilapsi.

Blogin nimi "tatenda" on shonan kieltä ja tarkoittaa kiitosta. Valitsin sen nimeksi, koska se on ainoa sana minkä shonaksi osaan ja myös siksi, että toivoisin muistavani käyttää sanan suomenkielistä vastinetta jatkossa hieman useammin. Työnkuvani Hararessa on vielä hieman auki, olen ilmoittanut olevani valmis tekemään mitä vain ja siihen olen parhaani mukaan yrittänyt varautua. Muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kertomuksia kuunnellessa on selvinnyt, että vaihtelevuutta riittää.

Jännitystila on tällä hetkellä melko korkealla. Kaverit on halattu ja laukut pakattu, mutta valmistautuminen tuntuu silti jääneen jotenkin puolitiehen. Paras saamani neuvo on kuitenkin ollut se, että muistaa pitää mielen avoimena ja varautuu siihen, että kaikkea voi sattua ja asiat tuskin menevät niin kuin on etukäteen suunnitellut. Lisäksi vähän jännittää, pystynkö oikeasti yhdistämään koulun tähän yhtälöön, vai alkavatko verkkokurssien tehtävät tuntua täysin toisarvoisilta.

Kavereiden lisäksi jouduin hyvästelemään myös ihka ensimmäisen oman asuntoni, mikä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Muutto muistutti siitä, että takaisin tullessa asiat ovat väistämättä erilailla. Tosin tässä elämänvaiheessa taitaa olla turhaa kiintyä tuttuihin asioihin liikaa, kun on mahdollista päästä maailmalle tekemään jotain näin hienoa.

Lentokoneen lähtöön on tasan 12 tuntia, mutta Zimbabween saavun vasta viikon päästä, sillä tarkoituksena olisi viettää viikko oman perheen kanssa Etelä-Afrikan Kapkaupungissa. Siltä varalta, että vastaan tulee nettikahviloita tein blogin valmiiksi jo nyt, joten silloin tällöin on toivottavasti mahdollista tehdä päivityksiä myös Kapkaupungista käsin. Netin toimivuudesta tosin ei ole kauheasti minkäänlaisia takeita.

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne täällä pimeyden ja räntäsateen keskellä. Suomeen saavun takaisin sitten itsenäisyyspäivänä :)

Mirkka