Koska niin monta iltaa olen tapellut netin kanssa tulee tämä kirjoitus olemaan sekamelska yhtälö kaikista lähettämättömistä päivityksistä. Joudun yhtä mittaa muistuttelemaan itselleni olleeni täällä vasta vajaan viikon. Kamera on niin täynnä kuvia, etten edes muista milloin olen ne kaikki ottanut. Jonkinlainen kuvauskriisi on tosin vaivannut, sillä kuvagalleria koostuu lähinnä söpöistä orpolapsista, mikä on kuitenkin vain murto-osa tästä kaikesta. Joskus on vain vaikeaa tehdä päätelmiä sopivista kuvauskohteista.

Lentosotkujen vuoksi äidistä päästiin eroon vasta maanantaina, joten sunnuntai ilta kului läksiäisten merkeissä. Myös toisen vapaaehtoistyöntekijän Minnan ystävä Tiina oli lähdössä pois, joten lapset olevat järjestäneet heidän kunniakseen hienoja esityksiä. Saimme kuulla esimerkiksi itse sävelletyn balladin, nauttia tanssiesityksistä ja eläytyä draamaan. Draaman aiheena oli tilanne, jossa isä on juonut perheen rahat ja yrittääkin siksi naittaa nuorta tytärtään rikkaalle miehelle, jolla on jo ennestään kolme vaimoa. Lapsista ja nuorista paljastui kyllä aivan mielettömiä lahjakkuuksia.

Eilispäivän vietin yhdistyksen työntekijän, nuoremmista lapsista vastaavan Petronellan kanssa tutustuen hänen työtehtäviinsä kiertelemällä ympäri Dzivaresekwaa. Harvoin muistan aiheuttaneeni moista kaaosta lasten juostessa halaamaan ja huutaen "high five!". Valkoinen tyttö mustien joukossa kiinnitti kovasti huomiota myös aikuisten joukossa. Reaktiot olivat tosin pelkästään positiivisia ja koin itseni tervetulleeksi. Vierailimme myös koululla ja kodissa, jossa kuusi perheenjäsentä nukkui yhdessä pikkuruisessa huoneessa reikäisen katon alla. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, kun kuvaaminen ei tunnu kovinkaan sopivalta, mutta samalla myös tilanteita, joissa ympäristö on aidoimmillaan. Tutustuin myös kouluruokailuun syöden lasten kanssa sadzaa eli maissipuuroa. Puuro valmistetaan savuisessa keittiössä, jossa en juuri viittä minuuttia kauempaa kestänyt ilman vuotavia silmiä. Kaikki kunnioitus ihanille keittäjille, jotka ovat tehneet työtään ties kuinka kauan.

Iltapäivällä ehdin vielä ihmetellä asioita yhdistyksen viikkokokouksessa, jossa tunsin tippuvani täydellisesti kelkasta. Muut vapaaehtoistyöntekijät lohduttivat asioiden selviävän pikkuhiljaa ja olleensa alkuun itsekin aivan hukassa. Kulunut päivä sai kuitenkin käsittämään sen, millaista projektia täällä pyöritetään ja kuinka paljon se todella vaatii. Siksi olo olikin loppuillan henkisesti melko uupunut.

Toimistotyöt tälle päivälle tulivat oikein hyvään saumaan. Saimme Minnan kanssa valmiiksi yhdistyksen power point -esittelymateriaalin ja ehdin myös hieman suunnitella infomateriaalia yläasteille ja lukioille taksvärkkipäiviä varten. Lisäksi ehdin myös nauttia auringosta ennen ukkossään alkua.

Sähköttömästä Zimbabwesta kaikkia ikävöiden,

Mirkka