Niin se taas alkaa uusi viikko Hararessakin. Päivät eivät täällä juuri toisistaan eroa, sillä myös viikonloput ovat tehokasta työaikaa. Eilisessä aamupalaverissa tosin sovimme, että vapaaehtoiset ansaitsevat yhden päivän viikossa vapaata. Töitä saa toki silloinkin tehdä, mutta lusmuilusta ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Vaikka olo ei olekaan millään lailla ylityöllistetty, otan mielelläni vastaan vapaapäiviä.

Viime torstaina seurasin vuorostaan yhdistyksen vanhemmista lapsista vastaavan Levitan työpäivää. Kävimme hakemassa lasten todistuksia kouluilta ja Levita kertoi, kuinka ongelmallista on, kun joskus kouluissa yritetään piilottaa huonosti menestyneiden lasten koulutodistuksia. Haastattelin myös 11-vuotiasta Gift-poikaa uteliaita kummeja varten. Iloinen Gift pärjää valitettavasti huonosti koulussa, ja toiveammatti lentäjä on melko epärealistinen tulevaisuuden näkymä. Linda-äiti opasti vähäisestä koulutuksestaan huolimatta erinomaisesti Giftiä englannin kielessä. Yritämmekin rohkaista Lindaa puhumaan enemmän englantia pojilleen.

Eilen kävimme paikallisella fleemarketilla katsastamassa vaate- ja tavaratarjontaa. Mekothan sieltä olisi mielellään mukaan kaapattu, mutta valitettavasti meille suuntautuivat murungujen eli valkonaamojen hinnat. 20 dollaria hennes laatuisista mekoista oli aivan liikaa. Ensi kerralla lähetämme ystävämme Assanin mekko-ostoksille puolestamme. Pari leffaa tarttui kuitenkin mukaan. Päivään mahtui myös vierailu entisen ohjelmaan kuuluneen tytön Gracen ja tämän tyttären Kaarinan luona. Söpö tyttö on saanut nimensä yhdistyksen perustajajäsenen Oili Kaarinan mukaan. Yritimme opettaa Kaarinalle suomea, mutta aivan vielä ei tyttö saanut kielestä kiinni. Eiköhän hänestä silti tule parhaiten suomea puhuva Zimbabwelainen.

Illalla vapaaehtoistyöntekijät vaihtoivat vapaalle pubi-illallisella, minkä jälkeen tapasimme paikallista nuorisoa. Minna oli aikaisemmin tutustunut Hararesta kotoisin olevaan Mandyyn ja tämän ”serkkuun” Joeen. Kanadassa bisnestä opiskellut Mandy suunnittelee avaavansa Harareen yöllä auki olevia grillikioskeja, sellaisia kun ei täällä vielä ole. Verkostointi hyödytti myös yhdistystä, sillä Mandyn isän pesuainefirma teki lahjoituksen Zimbabwen aids orvoille.

Paljon on vietetty aikaa toimintakeskuksessa purkamassa lahjoituksia ja leikittämässä lapsia. On todella hieno tunne, kun vihdoin jo erottaa lapset toisistaan ja muistaa useampien nimiä. Suosikkeihin kuuluu ehdottomasti suloinen Kuda-poika, joka on serkkuni Hannan kummipoika. Näiden kuvien myötä lähetämme Kudan kanssa Hannalle terveisiä Suomeen. Kuda voi oikein hyvin ja hymyilee aina.

Tänään tapasin ehdottomasti Afrikka-aikani mielenkiintoisimman henkilön, metsänpeikoksi kutsutun herra Mhakayakoran, joka huolehtii yhdistyksen metsäprojektista. Boheemilla hepulla riitti juttua ja naurua ja mulberrypuun hedelmiä tarjottavaksi. Jos vain mahdollista, teen lehtijutun Mhakayakorasta ja hänen luonnon aatteistaan. Kamera valitsi erittäin huonon hetken kapinoimiselle, sillä Mhakayakora ympäristöineen oli melkoinen nähtävyys. Onneksi voin kuulemma tulla takaisin koska vain, sillä hän on aina metsässä.

Toinen erinomainen jutunaihe aihe löytyi Mhakayakoran naapurista, pienessä peltihökkelissä veljien ja hyvin sairaan isän kanssa asuvasta pojasta, joka on kaikesta huolimatta luokkansa priimus. Sain lukea Tendain englannin aineita ja hän kertoi tulevaisuuden lääkäri haaveistaan. Alakuloinen poika piristyi hieman kun ehdotin tekeväni hänestäkin lehtijutun. Kaikenlaisia projekteja olisi siis vireillä.

Nyt siirrymme katsomaan eat pray lovea ja samalla valmistaudun henkisesti huomis aamuisen englannintuntiin. Erityiskiitokset iskälle loistavasta kommentoinnista edelliseen blogiin ja teknisten taitojen osoituksesta. Samoin myös Ritva-tädille, joka innostui blogin myötä opettelemaan internetin käyttöä.

Mirkka